Vanhat sedät, nousupaineet ja tasa-arvo

Poliitikot ovat palanneet kesälaitumilta takaisin pääkaupunkiin, ja syksy onkin aloitettu reippaasti työurakeskustelulla. SDP on lukinnut kantansa, jonka mukaan heidän hallituskaudellaan ei eläkeikää tulla nostamaan. Poliitikon mustavalkoisella ajatuksenjuoksulla palataankin työuran pidentämiseen alkupäästä, sillä loppupäähän muutoksia ei voida tehdä. Poliittisilla kompromisseilla ei päästä tehokkaisiin ratkaisuihin, joten voimme odottaa railakasta keskustelua opintoaikojen lyhentämisestä.

Tulevaisuuden ratkaisuista ovat päättämässä vanhat sedät, joille solidaarisuus ja sukupolvien välinen tasa-arvo tuntuvat olevan lähinnä kauniita sanoja strategiapaperissa. Nämä vanhat sedät ovat olleet päättämässä eläkeleikkurin käyttöönotosta, joka pienentää tulevia eläkkeitä vastineeksi pidentyneestä eliniästä. Pahiten leikkuri iskee 1980 –luvun puolivälissä syntyneisiin, joiden työeläkkeet alkoivat kertyä vasta 23 ikävuoden jälkeen. Nykyisin työeläkettä kertyy kaikesta 18 ikävuoden jälkeen tehdystä työstä. Tässä yhteydessä lienee turha edes mainita, että vanhojen setien eläkkeisiin leikkurin vaikutukset ovat minimaaliset.

Eläkeiän nosto ei ole taikakeino, jolla ratkaistaan kaikki huoltosuhteeseen ja kansan eläköitymiseen liittyvät ongelmat.  Työuraa tuleekin pidentää jokaisesta mahdollisesta kohdasta; alkupäässä tulee sujuvoittaa korkeakoulutukseen hakeutumista sekä sen yhteensovittamista asepalveluksen kanssa. Keskivaiheilla on parannettava työyhteisössä ja -elämässä jaksamista. Loppupäässä työuran tulee joustaa - jaksamisen ja fyysisen kunnon mukaan vaikka aina 95 ikävuoteen asti. Nuorten työkyvyttömyys on tunnustettava vähintäänkin yhtä  ongelmalliseksi eläkejärjestelmällemme, kuin itsekkäät keski-iän ylittäneet ammattiliittojen pamput.

On kerrassaan perverssiä olettaa, että ihmisen oletetun eliniän noustessa työura ei pitenisi ja eläkeikä nousisi. Nykyinen 63 vuoden eläkeikä on säädetty vuonna 1866, jolloin keskimääräinen eliniän odote huiteli 50 ikävuoden kohdalla. Nyt syntyvillä lapsilla eliniänodote on yli 80 vuotta. Valtiolla ei yksinkertaisesti ole varaa pitää yllä tällaista järjestelmää. Erityisen rankaksi eläkeikäkeskustelun tekee perisuomalainen kurjuusajattelu, jonka mukaan työelämä on pakollinen paha ja josta ”päästään” eläkkeelle mukavien askareiden pariin.

Niin kauan kuin nuori sukupolvi pitää suunsa kiltisti supussa ja vanhat sedät saavat vapaasti leikkiä lastensa tulevaisuudella, ei eläkeikä tule nousemaan. Yli 45-vuotiaalle poliitikolle eläkeiän nostamisen vaatiminen on sosiaalinen itsemurha - muistelkaapa erästäkin nurmijärveläistä hiihtoharrastajaa.

Tämän sukupolven on aivan itse noustava puolustamaan omaa oikeuttaan eläkejärjestelmään sekä rakennettava työelämä, joka tuo kahdeksan tunnin kurjuuden sijaan lisäsisältöä elämään. Ammattiliitolta on vaadittava muutakin kuin ilmaista viinaa. Poskettoman kokoisen palkan lupailemisen ja sijoituspankkiirin uran haavekuvien sijaan opiskelijat tarvitsevat liiton sisällä äänioikeuden, ja liitosta tavoitteellisen edunvalvojan myös opiskelijajäsenten tulevaisuutta ajatellen.

Aloitetaan kuitenkin siitä, että vakuutamme omat vanhempamme eläkeiän asteittaisesta nostamisesta.

Kirjoitus on julkaistu Lappeenrannan teknillisen yliopiston ylioppilaskunnan Aalef -lehdessä 3/2013.

Liian kiire työelämään?

Mediassa on koko kevään rummuteltu työurien pidentämisen puolesta, ja peloteltu suomalaisia huoltosuhteen heikkenemisestä. Pääasiallisina keinoina työurien pidentämiseksi on pidetty eläkeiän nostamista ja opintoaikojen lyhentämistä. Eduskunnan pettämättömällä logiikalla on todettu, että nuoret saadaan nopeammin töihin kun korkeakoulututkinnoista tehdään kaksivuotisia ja opiskelijalta leikataan perustoimeentulo pienemmäksi. Ei liene kukaan kertonut poliitikoille, että tällä logiikalla koulut puskevat työmarkkinoille suppean, yhden alan osaajia vailla ymmärrystä syy-seuraussuhteista.

Kun media syöttää meille jatkuvasti kauhukertomuksia hyvinvointivaltion tulevaisuudesta ja vanhemmat kyselevät kotona lähinnä opintojen etenemisestä, eivät nuorten opiskelijoiden itselleen asettamat paineet pikaisesta valmistumisesta herätä kummastusta. Vaikka tarkoituksena ei ole lusia koulun listoilla keski-ikään, niin itse kunkin on aiheellista pohtia mitä tekee työnantaja 22 –vuotiaalla maisterilla?

Vastaus on karu: Ei mitään. Tutkinto ei tarkoita valmiutta työelämään. Viime kesänä julkaistun Työ- ja elinkeinoministeriön tutkimuksen mukaan liian nopea valmistuminen voi olla jopa haitallista työuran kannalta. Tilastollisena knoppitietona todettakoon, että parhaiten työelämässä ovat menestyneet ne, joiden opinnot ovat hieman viivästyneet työnteon takia. Erityisesti opintojen loppupuolella tehty oman alan työ pistää urakehityksen nousuun.

Työ-, kilta- ja vaihtokokemukset ovat työnantajalle paljon tärkeämpiä kuin laput silmillä tärpitetty tutkinto. Jos ajatus kolmen kuukauden ulkomaanmatkasta ahdistaa, juokse sen sijaan maraton. Puolen vuoden intensiivinen treenaaminen kertoo kyvystäsi asettaa tavoitteita ja motivoida itseäsi. Jos kilta tuntuu liian pieneltä leikkikentältä, lähde LUT:n hallinnon opiskelijaedustajaksi. Kiinnostus muihinkin napoihin kuin omaasi voi pahimmillaan laajentaa ymmärrystäsi maailman toiminnasta.

Kaikella rakkaudella todettakoon, että KTM-tutkinto on täysin mahdollinen suorittaa tavoiteajassa, vaikka samanaikaisesti hankkisi sitä oikeaa elämänkokemusta. Allekirjoittanutkin on tänä keväänä hommiensa ohessa suorittanut jo 29 opintopistettä. Luentojen välissä on turvallista kasvattaa itsetuntemustaan ja testata omia rajojaan. Saatat jopa oppia jotain sellaista itsestäsi, joka vie urasi aivan uudelle polulle.

Jos nyt kuitenkin koet tarpeelliseksi valmistua teini-iässä maisteriksi, älä ainakaan ota vastaan omaa koulutustasoasi alempaa työtä. Ekonomi kahvinkeittäjänä tekee karhunpalveluksen meille kaikille muille, jotka arvostavat omaa tulevaisuuttaan.

Kirjoitus on julkaistu Lappeenrannan teknillisen yliopiston kauppatieteilijöiden ainejärjestön, Enklaavi ry:n Kyylef -lehdessä 1/2013

Kuka saa, ja kenelle annetaan?

 Missä on mennyt pieleen, kun suurin osa opiskelijoista ei saa täyteen Opetusministeriön suosittamaa 55 opintopisteen vuosisaldoa, tai edes Kelan ylläpitoon oikeuttavaa 45 opintopistettä? Kursseja tässä koulussa kyllä on tarjolla, se on varmaa. Ensisijaisesti opiskelija on itse vastuussa opinnoistaan ja valmistumisesta, mutta voisimme olettaa yliopistonkin osoittavan mielenkiintoa ko. prosessiin.

Opetuksen pitää muuttua

Peruskursseilla meille tarjoillaan kahden tunnin kuunteluharjoituksia, jolla käytetyn nenäliinan karismalla varustettu, luennoimaan pakotettu tutkija lukee ääneen seitsemän vuotta sitten tehtyjä dioja. Tenttien suorituspäiviin ei opiskelija voi itse vaikuttaa, koska professorille aiheutuu lisäduunia ”uuden” tentin tekemisestä. Kahdeksan toistuvan tenttikysymyksen kierrättäminen kun on raskasta.

Mitä jos kaikilta fuksien kanssa tekemisiin päästettäviltä tutkijoilta, opettajilta ja professoreilta vaadittaisiin pedagogisia taitoja? Jäisivätkö matikat edelleen kahdeksannen vuoden kotelaisten kompastuskiveksi, pääsisivätkö tutalaiset kipin ensiyrittämällä läpi? Ja pitäisikö edes joku viestinnän kursseista?

Mitä jos aiemmin hankittua osaamista voisi lukea hyväksi ja osoittaa jotenkin muuten kuin takamustaan tunnilla puuduttaen? Mitä jos opiskelijoita kannustettaisiin käyttämään tenttiakvaariota?

Helpoin tapa nostaa opiskelijoiden vuosittaista opintopistemäärää on tarjota heille mahdollisuuksia suorittaa kurssi. 

Täysin viattomia eivät opiskelijatkaan ole

Kuka kehtaisi ensimmäiseksi todeta opiskelijaelämän olevan liian vaivatonta nopeaan valmistumiseen? Muutaman tunnin päivittäisellä panostuksella opinnot etenevät, kaljanjuontia ei ole rajoitettu perjantaihin ja opiskelun kyrsiessä karataan muutamaksi kuukaudeksi työelämään.

Mitä jos kiltiksillä katkerana ruikuttamisen sijasta avautuisit jollekin, joka opetuksen laatuun ja toteutukseen voi vaikuttaa? Päästäisiinkö eroon käsittämättömistä kurssimitoituksista, olisiko tukiopetusta tarjolla sitä tarvitseville? Mitä jos kaikissa bileissä ei tarvitsisikaan käydä, eikä kaikkia dagen eftereitä viettää sängyn ja pöntön väliä kontaten? Riittäisikö yksi viinanhuuruinen ilta viikossa opiskelijaelämäksi? Olisiko allekirjoittanut jo kandi, jos viime vuonna olisi edes puolet viikonlopuista käyttänyt muuhun kuin geen liikevaihdon kasvattamiseen?

DI:n tai ekonomin valmistumisen viivästyminen vuodella vastaa lähemmäs 40 000 euron menetettyä palkkatuloa. En teistä tiedä, mutta itselleni en enää kehtaa kyseistä summaa perustella seitsemän vuoden lomalla, jonka aikana en edes viitsinyt valittaa rikkinäisistä puitteista.

Kirjoitus on julkaistu Lappeenrannan teknillisen yliopiston ylioppilaskunnan Aalef -lehdessä 2/2013.